Edellisestä on vähän aikaa. Eli paljon :)

Nyt oon kesätöissä ja tällä hetkellä en juurikaan tee yhtään mitään, joka mua ottaakin päähän. Ja siksi ajattelin, että kirjoittelenpa blogia taas pitkästä pitkästä aikaa.

En saa tehtyä töitä, kun tarvitsen aina tietoa joltain toiselta henkilöltä. Enimmäkseen yhdeltä ainoalta, joka on kiireinen eikä ehdi koskaan antamaan mulle sitä tietoa. Tänäänkin koko päivä buukattu täyteen. Ja laittaa nyt tälläinen harjoittelija sitten kirjoittamaan jotain niinkin tärkeää hakemusta kuin ympäristölupaa.. Ilman mitään kokemusta ja taustatietoa. Tässä ei paljon koulun opetukset auta.

Onneks opiskelen toista alaa. Olen nyt siis "oman alan" eli edellisen koulutukseni vastaavissa töissä tämän kesän. Mutta huomaanpahan ettei minusta ole näihin hommiin. Tai ainakaan olemaan ikuisesti jonkun toisen apulainen. Olisi eri asia, jos saisin oman huoneen, jossa voisin olla rauhassa. Ja mulla olis taustatietoa asioihin eikä mun tarvisi hypätä kaikenmaailman juoksevilla asioilla toisen puolesta. Milloin lähettämässä faxia, milloin kopioimassa tiedostoja. Voi elämä sanon minä!

Onneks tosiaan opiskelen nyt toista alaa ja pian alkaa koulu! Enää 15 päivää töitä tämän päivän jälkeen. Tämä viikko ja ens viikon maanantai. Sitten neljä päivää lomaa ja sen jälkeen enää kaksi viikkoa töitä! Jes.

On vierähtänyt ihan liian kauan aikaa viimeisestä postauksesta. Uudet opinnot ja sitä ennen muutto ovat vieneet kaiken ajan. Ei ole enää työpäiviä, jolloin kirjoittaa ;) Nettini ei toimi, joten senkään takia en ole saanut kirjoiteltua mitään. Yliopistolla ei viitsi blogia päivittää. Mutta jahka saan netin toimintaan, lupaan taas kirjoitella! Tälläinen väliaikatieto kaikille tiedoksi.

Edes jotain hyvää. Työt loppuu tänään. Vaikka tuntuu, että silmät on ihan paisuneet eilisestä itkemisestä. Silmäpussit oli aika kauheet aamulla.. Neljän päivän palkallinen loma edessä. Ja niin kun olin suunnitellut siihen kaikenlaista. Nyt kaikki tuntuu tylsältä ja mitättömältä, kun miettii vaan miten sais korjattua tilanteen äitin kanssa.

Perjantaina tulee kaksi vuotta siitä, kun kulta ilmaisi ihastuksensa minuun. Oltiin suunniteltu, että tehtäis jotain kivaa silloin. Ja olin muutenkin ajatellut olla kotona sen viikonlopun, koska en ole ollut yhtäkään sitten toukokuun. No nyt sitäkin varjostaa tilanne äidin kanssa. Se toivois, että menisin kotiin (tämän se sanoi ennen riitaa).. Nyt en tiedä mitä teen. Tekis erittäin hyvää olla rauhassa kotona ja järjestellä muuttoa. Ei mitään stressiä. Huvittais jopa lähteä käymään jossain pikaisesti, kuten Riikassa. Äkkilähtö oli viikonlopulta vain vajaa 400 €. Mutta jos en mene kotiin on seuraava kerta muuttoviikonloppu eikä olis kiva nähdä äitiä tämän jälkeen seuraavan kerran vasta silloin, kun siinä on varmaan muutama muukin stressin aihe.. Puuh, täytyy yrittää keksiä joku ratkaisu. Olen kyllä henkisesti todella loman tarpeessa..

Viikonloppu meni sikäli vähän päin p:tä, että otettiin yhteen äidin kanssa sunnuntaina. Olen ihan poikki. Äidillä on tapana laittaa sanoja mun suuhun ja nytkin taas kävi niin. Asemalle mentäessä hän rupesi puhumaan, että "..pääset pois täältä.." "et sä täällä viihdy eikä tää oo sun paikka enää" "kaikestahan sen huomaa". Ja kun asia ei ole ollenkaan niin!! Äiti on masentunut, katkera ja marttyyri-luontoinen. Ahdistun siinä seurassa ja se tarttuu muhunkin. Olen silti aina menossa kotiin iloisena ja yritän aina piristää ja auttaa. Sitä ei vaan millään tavalla huomata eikä se merkitse mitään. Ja jos puhun näistä, oikuttelen, saivartelen tai takerrun pikkuasioihin. Niistä on ihan turhaa yrittää puhua ja selvittää asioita, kun kaikki kielletään eikä äiti jaksa keskustella vakavasti mistään.

Olen niin uupunut. Tahtoisin että meidän välit olis hyvät, olen yrittänyt parantaa niitä nyt neljä vuotta, siitä lähtien kun ne huononivat. Mutta joskus munkin kärsivällisyys loppuu. Silti tiedän senkin, että ei auta mitään olla pitämättä yhteyttä, suuttua tai näyttää tunteitaan. Sillä ei pääse mihinkään eikä se tuota toivottua tulosta. Äitihän ei ikäväänsä ilmaise eikä pyydä anteeksi. Ylpeys ei anna periksi. Hän on se, jolle pitää soittaa ja jonka luona pitää mennä käymään. Eihän se nyt käy, että joskus voisi kysyä toista kylään tai sanoa että oli kiva, kun kävit. Ei. onneksi minuun ei ole vielä katkeruus tarttunut. Olen aina valmis yrittämään uudelleen. Vaikkakin tällä kertaa se tuntuu entistä vaikeammalta ponnistukselta.

Olen näemmä tälläinen.

"Perinteinen jalat maassa -tyyppi. Ei hätkähdä pienistä ja uskoo maalaisjärjen voimaan. Luottaa auktoriteettiin. Tulee helposti toimeen muiden kanssa ja ymmärtää myös ujompiaan. Rento ja rempseä, usein kuvailtu "hyvänä tyyppinä". Mies on porukassaan se rehti ja reilu suomalainen. Nainen saattaa olla "yksi jätkistä", naisellisuus saattaa olla kadoksissa tai sitä ei haluta korostaa. Ei pane suurta painoa ulkonäölle, vaan luottaa käytännöllisyyteen. Ei pelkää haasteita."

Pitää jokseenkin hyvin paikkansa :)