Viikonloppu meni sikäli vähän päin p:tä, että otettiin yhteen äidin kanssa sunnuntaina. Olen ihan poikki. Äidillä on tapana laittaa sanoja mun suuhun ja nytkin taas kävi niin. Asemalle mentäessä hän rupesi puhumaan, että "..pääset pois täältä.." "et sä täällä viihdy eikä tää oo sun paikka enää" "kaikestahan sen huomaa". Ja kun asia ei ole ollenkaan niin!! Äiti on masentunut, katkera ja marttyyri-luontoinen. Ahdistun siinä seurassa ja se tarttuu muhunkin. Olen silti aina menossa kotiin iloisena ja yritän aina piristää ja auttaa. Sitä ei vaan millään tavalla huomata eikä se merkitse mitään. Ja jos puhun näistä, oikuttelen, saivartelen tai takerrun pikkuasioihin. Niistä on ihan turhaa yrittää puhua ja selvittää asioita, kun kaikki kielletään eikä äiti jaksa keskustella vakavasti mistään.

Olen niin uupunut. Tahtoisin että meidän välit olis hyvät, olen yrittänyt parantaa niitä nyt neljä vuotta, siitä lähtien kun ne huononivat. Mutta joskus munkin kärsivällisyys loppuu. Silti tiedän senkin, että ei auta mitään olla pitämättä yhteyttä, suuttua tai näyttää tunteitaan. Sillä ei pääse mihinkään eikä se tuota toivottua tulosta. Äitihän ei ikäväänsä ilmaise eikä pyydä anteeksi. Ylpeys ei anna periksi. Hän on se, jolle pitää soittaa ja jonka luona pitää mennä käymään. Eihän se nyt käy, että joskus voisi kysyä toista kylään tai sanoa että oli kiva, kun kävit. Ei. onneksi minuun ei ole vielä katkeruus tarttunut. Olen aina valmis yrittämään uudelleen. Vaikkakin tällä kertaa se tuntuu entistä vaikeammalta ponnistukselta.